Jokainen, jolle kerron lahjoitushommista, kysyy samaa asiaa: miksi? Ei tuomitsevasti, vaan uteliaana. Enkä ihmettele. Erittäin pätevä kysymys, jota olen itsekin pyöritellyt hartaasti. Ja koska on mennyt hetki siitä, että olen päässyt näistä asioista kasvokkain höpäjämään, avaudunpa tänne vähän raskaammin. Onhan nyt yö ja sopiva hetki synkistelylle.
Pimeinä tunteina joskus mietin, että menenkö liiallisuuksiin. Onko minun oikeasti pakko
yrittää pelastaa kaikki surkeat kissanpennut, maailman aarniometsät ja mielipidevangit? Yritänkö – kuten Pöysti väitti – vain päteä, olla parempi
kuin muut koska allekirjoitan jonkun vetoomuksen, käyn kouluvierailemassa, olen
vapaaehtoisena apuna, feissaan kadulla, syön lähi-, luomu- ja
kasvispainotteisesti tai kierrätän?
Kun viime vuonna aloitin Amnestylla,
kouhkauksessani oli mukana pitkään tukahdettua toiminnanhalua ja
silmitöntä iloa siitä, että vihdoin uskalsin. Kesällä pyörin paljon
itseni ympärillä – mitä voin syödä, ostaa ja heittää pois ilman että tulee
huono olo ja omatunto? Pitääkö käydä joka kuukausi Klubilla Amnesty-ja Greenpeace-illoissa
tukemassa toimintaa, vaikka bändit ovat korkeintaan keskitasoisia, musiikki liian kovalla
ja muitakin töitä olisi kesken? Klubi olisi kuitenkin ihan naapurissa, joten
miksi jäisin tylsänä kotiin ja vain nukkuisin? Eikö päivästäni löytyisi vielä
pari tuntia 'hyvälle asialle'?
Onneksi tajusin syksyn tullen vähän hiljentää.
Ei kaikkea voi kerralla ottaa elämään aktiiviseksi osaseksi. Vähän voi
leffakerhoa järkkäillä ja olla rehellisesti tyytyväinen, kun sinne saa kaksi
ihmistä paikalle ja on mukavaa. Kuukausilahjoitukset karkaavat tililtä tasaisin
välein, vaikka pari kertaa ne viimeiset rahat olisi voinut kantaa ruokakauppaankin.
Kouluvierailuja on vain muutama kuukaudessa, ja niistä tuli nyt tauko syksyyn asti. Yleistä aktivistikettuilua jatkan kesän
(toivottavasti koko elämän) läpi. Ruokajutuista avautunen myöhemmin lisää.
Mutta se maaginen kysymys kiusaa yhä. Miksi? Niin laimealta kuin se tässä näyttääkin, niin vastaus on helppo: koska haluan ja voin auttaa.
Auttamisenhalu ajatellaan usein kulmakiveksi
ihmisyydessä, ja suurin osa uskonnoistakin laulaa hallelujaa sille. Monet
haluavatkin auttaa, oikeasti haluavat, eivät vain tiedä miten, tai eivät saa toimittua kuitenkaan. Enkä nyt sanokaan, että he
olisivat jotenkin huonompia ihmisiä. On osaltaan sattumankauppaa, että päädyin tähän tilanteeseen. Ja vaikka jutteluni pröystäilyltä jollekin voi kuulostaa,
teen tätä ihan itseni takia, koska se tuntuu hyvältä ja oikealta.
Hyvän järjestön kuukausitukijasta on pitkä harppaus
hormonipiikkeihin, mutta ei mahdoton. Loppujen lopuksi tilanne on tämä: Minulla on jotain, mitä joku kaipaa. Enkä tarvitse sitä
juuri nyt. Joten miksi ei?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti