Näin lauantaina työpaikan ikkunasta kosinnan. Miehellä oli puku päällä, toinen polvi maassa ja yllätyssormuskin povarissa. Oli Hetki. Ulisin söpöysulinaa ja melkein tirautin kyyneleen, sen verran herkkä vahingossa salakatselemani tilanne oli. Olin onnellinen tuntemattoman parin puolesta.
Tapasin samana päivänä myös tuttavapariskunnan parin vuoden takaa. Kaimani kulki hitaasti masu pystyssä, laskettu aika on heinäkuussa. Pari ei ole vielä ehtinyt naimisiin, mutta yhteisiä vuosia on jo koossa seitsemän. Siinä sivussa ovat hankkineet yhdessä talon, autot ja koiran. Kellot kuulemma soivat (järkisyistä) ensi kesänä: "mihin tässä olisi kiire", kun kerran yhteistä elämää on suunniteltu ja eletty jo pitkään. Heidänkin puolestaan olin oikein onnellinen.
Pikkukaupungissa tapahtuu muutakin: entinen poikaystäväni menee tänä kesänä naimisiin. Seurustelua on takana vasta himpun yli vuosi, mutta molemmat ovat sitä mieltä, että tämä on heille se kuuluisa viimeinen elämän rakkaus. Iso omakotitalo maalta, puutarha, koira ja iso kasa autoja harrastajalle, ja eiköhän sieltä parin vuoden sisään tehdä lapsikin. Ovat varmasti onnellisia hekin, toivon että ovat.
Lahjoituspäätöksen jälkeen olen nähnyt hehkuvia mammoja ja rakastuneita pariskuntia joka paikassa, mutta tämän viikon aikana silmiin on osunut kaikenmoinen onnellisuus. Onnellisuutta tihkuu vanhan kaupungin mukulakivistä, puistoista ja turistien kasvoilta. Onnellisuus tuntuu löytyvän rattaiden ja tandem-pyörien työntelystä, ylihintaisista kiskajäätelöistä ja penkeillä istuskelusta. Minä kaipaan Tampereelle ja hiljattain varmistuneeseen uuteen kotiin. Ja ystäviä kaipaan, rakkahia. Ja sitä tunnetta, kun on hulmunnut koko viikon ja vielä olisi tapahtumia ja ihmisiä kokematta. Mutta hetken itsetutkailun jälkeen tulin tasavarmaan tulokseen: olen myös itse onnellinen täällä. Näen vanhempiani, silitän kissaa päivät pitkät ja nautin maisemista. Kikatan töissä hillittömästi, askartelen ja marinoidun kulttuurimenoissa. Nam!
Pian kopsuttelen iloisesti Tampereelle, kotiudun, halaan halattavat halki, kiinnittelen uudet nimet uuteen oveen ja leivon isolle porukalle herkkuja, aktivistikettuilen, paahdun auringossa ja tanssin sadetanssin ukkosella. Sitten olen taas eri tavalla onnellinen.
keskiviikko 13. kesäkuuta 2012
torstai 7. kesäkuuta 2012
Valitsen sinut, pikatsu!
Hetken oli hiljaista, ja aivan syystä. Eri kaupunkiin kesätöiden takia hyppäämisen lisäksi aika on mennyt lähinnä odotellessa. Valmistelut ja testit ja juttelut on takana, odotin vain, että joku jonosta löytyy joku, jolla on vaaleanruskeat hiukset, siniharmaat silmät ja on kaltaiseni taskuvenus. Epäilin alussa pituuteni aiheuttavan vaikeuksia, mutta klinikalla vakuuteltiin, ettei asia todellakaan ole niin - myös puolitoistametrisiä lahjoittajia tarvitaan. Ja näköjään näin on, sillä viikko sitten sain soiton: joku oli valinnut minut.
Kyllä kuulkaa tuli hyvä ja iloinen olo. Pääsen tekemään jotain, auttamaan tarvitsevaa. Samalla masussa vähän väänsi: luvassa siis seitsemän viikon päästä piikkejä ja tarkkuutta ja jännitystä. Olen aina vähän huono kalenterien ja kellon vahtimisen kanssa, joten kahden viikon pituinen tuntitarkka pistosaikataulu on perin uutta. Kipua siinä en pelkää, enemmän sitä, että pistän väärin. Kuulemma tämä on käytännössä melkein mahdotonta, kunhan pistän alavatsan alueelle. "Tuskin sä kylkeen eksyt, tai napaan" oli lääkärin naureskeleva vastaus. Ja onneksi pari ekaa pistosta saan laittaa mamman valvonnassa, saan henkisen tuen samalla. Ja kyllähän mä näitä asioita kelailin mielessäni jo, kun tähän lähdin.
Mutta siis, kivaa! Jännää! Pelottavaa! Plus viimeaikaisten eutanasia-määkimisten takia olen vatvonut myös elämän ja kuoleman kysymyksiä vähän eri kannalta. Ehkä se pohdinta eksyy tännekin, jossakin muodossa.
p.s. Olen aikaisemminkin höpissyt näistä "tulipa vain mieleeni" -asioista. Piti oikein purra kieltä, etten klinikan puhelun aikana alkanut kikattaa, kun assosioin itseni valittuun pokemon-hahmoon.
Kyllä kuulkaa tuli hyvä ja iloinen olo. Pääsen tekemään jotain, auttamaan tarvitsevaa. Samalla masussa vähän väänsi: luvassa siis seitsemän viikon päästä piikkejä ja tarkkuutta ja jännitystä. Olen aina vähän huono kalenterien ja kellon vahtimisen kanssa, joten kahden viikon pituinen tuntitarkka pistosaikataulu on perin uutta. Kipua siinä en pelkää, enemmän sitä, että pistän väärin. Kuulemma tämä on käytännössä melkein mahdotonta, kunhan pistän alavatsan alueelle. "Tuskin sä kylkeen eksyt, tai napaan" oli lääkärin naureskeleva vastaus. Ja onneksi pari ekaa pistosta saan laittaa mamman valvonnassa, saan henkisen tuen samalla. Ja kyllähän mä näitä asioita kelailin mielessäni jo, kun tähän lähdin.
Mutta siis, kivaa! Jännää! Pelottavaa! Plus viimeaikaisten eutanasia-määkimisten takia olen vatvonut myös elämän ja kuoleman kysymyksiä vähän eri kannalta. Ehkä se pohdinta eksyy tännekin, jossakin muodossa.
![]() |
| http://nerdapproved.com/misc-weirdness/the-pikachu-cat/ |
p.s. Olen aikaisemminkin höpissyt näistä "tulipa vain mieleeni" -asioista. Piti oikein purra kieltä, etten klinikan puhelun aikana alkanut kikattaa, kun assosioin itseni valittuun pokemon-hahmoon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
