Tiedätkö, miltä tuntuu kun viikon mittaisen hormonihoitojakson (piikkejä, yök!) jälkeen sisääsi pistetään iso neula ja imaistaan tulokset pois sillai sssslurrrrrrps? Ai ei? En minäkään, mutta tunnin kuluttua tiedän.
PELOTTAA.
p.s. joo, en osaa pitää blogia.
torstai 30. elokuuta 2012
keskiviikko 13. kesäkuuta 2012
Onnellisuudesta
Näin lauantaina työpaikan ikkunasta kosinnan. Miehellä oli puku päällä, toinen polvi maassa ja yllätyssormuskin povarissa. Oli Hetki. Ulisin söpöysulinaa ja melkein tirautin kyyneleen, sen verran herkkä vahingossa salakatselemani tilanne oli. Olin onnellinen tuntemattoman parin puolesta.
Tapasin samana päivänä myös tuttavapariskunnan parin vuoden takaa. Kaimani kulki hitaasti masu pystyssä, laskettu aika on heinäkuussa. Pari ei ole vielä ehtinyt naimisiin, mutta yhteisiä vuosia on jo koossa seitsemän. Siinä sivussa ovat hankkineet yhdessä talon, autot ja koiran. Kellot kuulemma soivat (järkisyistä) ensi kesänä: "mihin tässä olisi kiire", kun kerran yhteistä elämää on suunniteltu ja eletty jo pitkään. Heidänkin puolestaan olin oikein onnellinen.
Pikkukaupungissa tapahtuu muutakin: entinen poikaystäväni menee tänä kesänä naimisiin. Seurustelua on takana vasta himpun yli vuosi, mutta molemmat ovat sitä mieltä, että tämä on heille se kuuluisa viimeinen elämän rakkaus. Iso omakotitalo maalta, puutarha, koira ja iso kasa autoja harrastajalle, ja eiköhän sieltä parin vuoden sisään tehdä lapsikin. Ovat varmasti onnellisia hekin, toivon että ovat.
Lahjoituspäätöksen jälkeen olen nähnyt hehkuvia mammoja ja rakastuneita pariskuntia joka paikassa, mutta tämän viikon aikana silmiin on osunut kaikenmoinen onnellisuus. Onnellisuutta tihkuu vanhan kaupungin mukulakivistä, puistoista ja turistien kasvoilta. Onnellisuus tuntuu löytyvän rattaiden ja tandem-pyörien työntelystä, ylihintaisista kiskajäätelöistä ja penkeillä istuskelusta. Minä kaipaan Tampereelle ja hiljattain varmistuneeseen uuteen kotiin. Ja ystäviä kaipaan, rakkahia. Ja sitä tunnetta, kun on hulmunnut koko viikon ja vielä olisi tapahtumia ja ihmisiä kokematta. Mutta hetken itsetutkailun jälkeen tulin tasavarmaan tulokseen: olen myös itse onnellinen täällä. Näen vanhempiani, silitän kissaa päivät pitkät ja nautin maisemista. Kikatan töissä hillittömästi, askartelen ja marinoidun kulttuurimenoissa. Nam!
Pian kopsuttelen iloisesti Tampereelle, kotiudun, halaan halattavat halki, kiinnittelen uudet nimet uuteen oveen ja leivon isolle porukalle herkkuja, aktivistikettuilen, paahdun auringossa ja tanssin sadetanssin ukkosella. Sitten olen taas eri tavalla onnellinen.
Tapasin samana päivänä myös tuttavapariskunnan parin vuoden takaa. Kaimani kulki hitaasti masu pystyssä, laskettu aika on heinäkuussa. Pari ei ole vielä ehtinyt naimisiin, mutta yhteisiä vuosia on jo koossa seitsemän. Siinä sivussa ovat hankkineet yhdessä talon, autot ja koiran. Kellot kuulemma soivat (järkisyistä) ensi kesänä: "mihin tässä olisi kiire", kun kerran yhteistä elämää on suunniteltu ja eletty jo pitkään. Heidänkin puolestaan olin oikein onnellinen.
Pikkukaupungissa tapahtuu muutakin: entinen poikaystäväni menee tänä kesänä naimisiin. Seurustelua on takana vasta himpun yli vuosi, mutta molemmat ovat sitä mieltä, että tämä on heille se kuuluisa viimeinen elämän rakkaus. Iso omakotitalo maalta, puutarha, koira ja iso kasa autoja harrastajalle, ja eiköhän sieltä parin vuoden sisään tehdä lapsikin. Ovat varmasti onnellisia hekin, toivon että ovat.
Lahjoituspäätöksen jälkeen olen nähnyt hehkuvia mammoja ja rakastuneita pariskuntia joka paikassa, mutta tämän viikon aikana silmiin on osunut kaikenmoinen onnellisuus. Onnellisuutta tihkuu vanhan kaupungin mukulakivistä, puistoista ja turistien kasvoilta. Onnellisuus tuntuu löytyvän rattaiden ja tandem-pyörien työntelystä, ylihintaisista kiskajäätelöistä ja penkeillä istuskelusta. Minä kaipaan Tampereelle ja hiljattain varmistuneeseen uuteen kotiin. Ja ystäviä kaipaan, rakkahia. Ja sitä tunnetta, kun on hulmunnut koko viikon ja vielä olisi tapahtumia ja ihmisiä kokematta. Mutta hetken itsetutkailun jälkeen tulin tasavarmaan tulokseen: olen myös itse onnellinen täällä. Näen vanhempiani, silitän kissaa päivät pitkät ja nautin maisemista. Kikatan töissä hillittömästi, askartelen ja marinoidun kulttuurimenoissa. Nam!
Pian kopsuttelen iloisesti Tampereelle, kotiudun, halaan halattavat halki, kiinnittelen uudet nimet uuteen oveen ja leivon isolle porukalle herkkuja, aktivistikettuilen, paahdun auringossa ja tanssin sadetanssin ukkosella. Sitten olen taas eri tavalla onnellinen.
torstai 7. kesäkuuta 2012
Valitsen sinut, pikatsu!
Hetken oli hiljaista, ja aivan syystä. Eri kaupunkiin kesätöiden takia hyppäämisen lisäksi aika on mennyt lähinnä odotellessa. Valmistelut ja testit ja juttelut on takana, odotin vain, että joku jonosta löytyy joku, jolla on vaaleanruskeat hiukset, siniharmaat silmät ja on kaltaiseni taskuvenus. Epäilin alussa pituuteni aiheuttavan vaikeuksia, mutta klinikalla vakuuteltiin, ettei asia todellakaan ole niin - myös puolitoistametrisiä lahjoittajia tarvitaan. Ja näköjään näin on, sillä viikko sitten sain soiton: joku oli valinnut minut.
Kyllä kuulkaa tuli hyvä ja iloinen olo. Pääsen tekemään jotain, auttamaan tarvitsevaa. Samalla masussa vähän väänsi: luvassa siis seitsemän viikon päästä piikkejä ja tarkkuutta ja jännitystä. Olen aina vähän huono kalenterien ja kellon vahtimisen kanssa, joten kahden viikon pituinen tuntitarkka pistosaikataulu on perin uutta. Kipua siinä en pelkää, enemmän sitä, että pistän väärin. Kuulemma tämä on käytännössä melkein mahdotonta, kunhan pistän alavatsan alueelle. "Tuskin sä kylkeen eksyt, tai napaan" oli lääkärin naureskeleva vastaus. Ja onneksi pari ekaa pistosta saan laittaa mamman valvonnassa, saan henkisen tuen samalla. Ja kyllähän mä näitä asioita kelailin mielessäni jo, kun tähän lähdin.
Mutta siis, kivaa! Jännää! Pelottavaa! Plus viimeaikaisten eutanasia-määkimisten takia olen vatvonut myös elämän ja kuoleman kysymyksiä vähän eri kannalta. Ehkä se pohdinta eksyy tännekin, jossakin muodossa.
p.s. Olen aikaisemminkin höpissyt näistä "tulipa vain mieleeni" -asioista. Piti oikein purra kieltä, etten klinikan puhelun aikana alkanut kikattaa, kun assosioin itseni valittuun pokemon-hahmoon.
Kyllä kuulkaa tuli hyvä ja iloinen olo. Pääsen tekemään jotain, auttamaan tarvitsevaa. Samalla masussa vähän väänsi: luvassa siis seitsemän viikon päästä piikkejä ja tarkkuutta ja jännitystä. Olen aina vähän huono kalenterien ja kellon vahtimisen kanssa, joten kahden viikon pituinen tuntitarkka pistosaikataulu on perin uutta. Kipua siinä en pelkää, enemmän sitä, että pistän väärin. Kuulemma tämä on käytännössä melkein mahdotonta, kunhan pistän alavatsan alueelle. "Tuskin sä kylkeen eksyt, tai napaan" oli lääkärin naureskeleva vastaus. Ja onneksi pari ekaa pistosta saan laittaa mamman valvonnassa, saan henkisen tuen samalla. Ja kyllähän mä näitä asioita kelailin mielessäni jo, kun tähän lähdin.
Mutta siis, kivaa! Jännää! Pelottavaa! Plus viimeaikaisten eutanasia-määkimisten takia olen vatvonut myös elämän ja kuoleman kysymyksiä vähän eri kannalta. Ehkä se pohdinta eksyy tännekin, jossakin muodossa.
![]() |
| http://nerdapproved.com/misc-weirdness/the-pikachu-cat/ |
p.s. Olen aikaisemminkin höpissyt näistä "tulipa vain mieleeni" -asioista. Piti oikein purra kieltä, etten klinikan puhelun aikana alkanut kikattaa, kun assosioin itseni valittuun pokemon-hahmoon.
lauantai 19. toukokuuta 2012
Yöllistä avautumista
Jokainen, jolle kerron lahjoitushommista, kysyy samaa asiaa: miksi? Ei tuomitsevasti, vaan uteliaana. Enkä ihmettele. Erittäin pätevä kysymys, jota olen itsekin pyöritellyt hartaasti. Ja koska on mennyt hetki siitä, että olen päässyt näistä asioista kasvokkain höpäjämään, avaudunpa tänne vähän raskaammin. Onhan nyt yö ja sopiva hetki synkistelylle.
Pimeinä tunteina joskus mietin, että menenkö liiallisuuksiin. Onko minun oikeasti pakko
yrittää pelastaa kaikki surkeat kissanpennut, maailman aarniometsät ja mielipidevangit? Yritänkö – kuten Pöysti väitti – vain päteä, olla parempi
kuin muut koska allekirjoitan jonkun vetoomuksen, käyn kouluvierailemassa, olen
vapaaehtoisena apuna, feissaan kadulla, syön lähi-, luomu- ja
kasvispainotteisesti tai kierrätän?
Kun viime vuonna aloitin Amnestylla,
kouhkauksessani oli mukana pitkään tukahdettua toiminnanhalua ja
silmitöntä iloa siitä, että vihdoin uskalsin. Kesällä pyörin paljon
itseni ympärillä – mitä voin syödä, ostaa ja heittää pois ilman että tulee
huono olo ja omatunto? Pitääkö käydä joka kuukausi Klubilla Amnesty-ja Greenpeace-illoissa
tukemassa toimintaa, vaikka bändit ovat korkeintaan keskitasoisia, musiikki liian kovalla
ja muitakin töitä olisi kesken? Klubi olisi kuitenkin ihan naapurissa, joten
miksi jäisin tylsänä kotiin ja vain nukkuisin? Eikö päivästäni löytyisi vielä
pari tuntia 'hyvälle asialle'?
Onneksi tajusin syksyn tullen vähän hiljentää.
Ei kaikkea voi kerralla ottaa elämään aktiiviseksi osaseksi. Vähän voi
leffakerhoa järkkäillä ja olla rehellisesti tyytyväinen, kun sinne saa kaksi
ihmistä paikalle ja on mukavaa. Kuukausilahjoitukset karkaavat tililtä tasaisin
välein, vaikka pari kertaa ne viimeiset rahat olisi voinut kantaa ruokakauppaankin.
Kouluvierailuja on vain muutama kuukaudessa, ja niistä tuli nyt tauko syksyyn asti. Yleistä aktivistikettuilua jatkan kesän
(toivottavasti koko elämän) läpi. Ruokajutuista avautunen myöhemmin lisää.
Mutta se maaginen kysymys kiusaa yhä. Miksi? Niin laimealta kuin se tässä näyttääkin, niin vastaus on helppo: koska haluan ja voin auttaa.
Auttamisenhalu ajatellaan usein kulmakiveksi
ihmisyydessä, ja suurin osa uskonnoistakin laulaa hallelujaa sille. Monet
haluavatkin auttaa, oikeasti haluavat, eivät vain tiedä miten, tai eivät saa toimittua kuitenkaan. Enkä nyt sanokaan, että he
olisivat jotenkin huonompia ihmisiä. On osaltaan sattumankauppaa, että päädyin tähän tilanteeseen. Ja vaikka jutteluni pröystäilyltä jollekin voi kuulostaa,
teen tätä ihan itseni takia, koska se tuntuu hyvältä ja oikealta.
Hyvän järjestön kuukausitukijasta on pitkä harppaus
hormonipiikkeihin, mutta ei mahdoton. Loppujen lopuksi tilanne on tämä: Minulla on jotain, mitä joku kaipaa. Enkä tarvitse sitä
juuri nyt. Joten miksi ei?
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
Valkovuokkopäivä
Ensi vuonna joku saattaa viettää ensimmäistä äitienpäiväänsä pienen käärön kanssa.
Minun apuni takia.
Pidän ajatuksesta.
Hyvää äitienpäivää!
Minun apuni takia.
Pidän ajatuksesta.
Hyvää äitienpäivää!
perjantai 11. toukokuuta 2012
Suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen kävelevät hedelmöitysklinikalle...
Tiistainen psykologikäynti meni odotetusti. Löytyi kaavioita ja katkoviivoja, tuolin vierestä nenäliinoja ja seiniltä rauhoittavaa taidetta. Psykologi hymyili, kätteli ja nyökytteli, mutta tarjosi myös paljon uutta ajateltavaa. Kuten sen, että klinikan kautta lahjoituksia voivat hakea suomalaisten lisäksi myös ruotsalaiset ja norjalaiset. Ruotsissa suuri osa hedelmöityshoidoista on kuulemma mahdollista saada kunnalliselta puolelta (wow!), mutta monilla ikärajat paukkuvat monien yrityksien ja odotuksen jälkeen. Hoitoja tarjotaan lisäksi vain avo- tai aviopareille. Tosin nyt tähän kaavaillaan muutosta. Norjassa puolestaan laki sallii vain siittiöiden lahjoituksen, joten parit hakeutuvat yksityisille, ulkomaisille klinikoille.
Tämän takia voin kuulemma rajata lahjoitukseni tietyn maan kansalaisille. Miksi haluaisin? Jotkut kuulemma yrittävät pienentää mahdollisuuksia omien lastensa ja 'lahjoituslastensa' yhteen päätymiselle. Tai siihen, että nämä päätyvät samalle kesäleirille. Hmm. Mitä tähän sanoisi? Todennäköisyys on..? Tulee mieleen vain aiheen vierestä pari jännää pöljyysleffaa. Jätetään asia siihen.
Onko sillä kansalaisuudella kuitenkaan väliä? Törmääminen arkielämässä on epätodennäköisempää, ja sisaruspuolipariskuntia pelkäävät saavat nukkua yönsä ehkä vähän rauhallisemmin. Itse ainakin liputan rehellisyyden puolesta - en näe mitään syytä olla kertomatta mahdollisille omille lapsilleni asiasta, uskon olevani siitä silloinkin ylpeä. Toivon, että myös hoidoista alkunsa saaneet lapset saavat nuoresta pitäen tietää alkuperänsä, ja että asiaa käsitellään normaalina ja positiivisena asiana. Perimää tärkeämpi on kuitenkin aina se kasvattaja: se, joka on vaihtanut vaipat, kannustanut kävelemään, syöttänyt, siivonnut, nukuttanut ja leikkinyt. Se oikea vanhempi.
Oho, eksyin taas jännän äärelle. Tästä piti tulla ihan vain lyhyt hykertely sille, että psykologikäynnin jälkeen otsikon tyylinen vitsin alku on pyörinyt päässä. Me kun niin rakastetaan ruotsalaisia ja norjalaisia. Paitsi lätkäkisojen aikana.
Tämän takia voin kuulemma rajata lahjoitukseni tietyn maan kansalaisille. Miksi haluaisin? Jotkut kuulemma yrittävät pienentää mahdollisuuksia omien lastensa ja 'lahjoituslastensa' yhteen päätymiselle. Tai siihen, että nämä päätyvät samalle kesäleirille. Hmm. Mitä tähän sanoisi? Todennäköisyys on..? Tulee mieleen vain aiheen vierestä pari jännää pöljyysleffaa. Jätetään asia siihen.
Onko sillä kansalaisuudella kuitenkaan väliä? Törmääminen arkielämässä on epätodennäköisempää, ja sisaruspuolipariskuntia pelkäävät saavat nukkua yönsä ehkä vähän rauhallisemmin. Itse ainakin liputan rehellisyyden puolesta - en näe mitään syytä olla kertomatta mahdollisille omille lapsilleni asiasta, uskon olevani siitä silloinkin ylpeä. Toivon, että myös hoidoista alkunsa saaneet lapset saavat nuoresta pitäen tietää alkuperänsä, ja että asiaa käsitellään normaalina ja positiivisena asiana. Perimää tärkeämpi on kuitenkin aina se kasvattaja: se, joka on vaihtanut vaipat, kannustanut kävelemään, syöttänyt, siivonnut, nukuttanut ja leikkinyt. Se oikea vanhempi.
Oho, eksyin taas jännän äärelle. Tästä piti tulla ihan vain lyhyt hykertely sille, että psykologikäynnin jälkeen otsikon tyylinen vitsin alku on pyörinyt päässä. Me kun niin rakastetaan ruotsalaisia ja norjalaisia. Paitsi lätkäkisojen aikana.
sunnuntai 6. toukokuuta 2012
"Heippa. Haluan antaa teille munasolujani."
Näin se käy. Jos haluat hypätä samaan hullunmyllyyn kuin minä, ensimmäiseksi kannattaa tutkiskella asiaa netistä. Pari yksityistä klinikkaa pitää sivuillaan ihan kohtuullisia esitietoja rauhoittavassa muodossa (yleensä beessin ja kelta-sinisen sävyissä) lahjoittamisesta, prosessin yleiskuvasta ja lahjoittajan yleisvaatimuksista. Ikä heittelee naislahjoittajien kohdalla kahdenkymmenen ja neljänkymmenen välillä, ja kuulemma joissain klinikoissa halutaan vain jo synnytäneitä naisia. Ava-klinikalla riitti, kun on perusterve 20-35-vuotias, tupakoimaton nainen.
Jos perusymmärrys prosessista on, kannattaa jo soitella tai täyttää netissä kaavake. Itse pidän ihmiskontakteista eniten, joten nappasin saikkupäivänä ("kun kerrankin oli aikaa") puhelimen kouraan ja rimpautin klinikalle. Nainen puhelimen päässä oli aidosti iloinen soitostani, kiitteli jo alusta alkaen. Puhelusta kuulsi läpi tarve: kuten jo ensimmäisessä merkinnässä kirjoitin, lahjoittajia on jatkuvasti vähemmän kuin tarvitsijoita. Itsellä puhelu valaisi enemmän kuin netin selailu, mut jokainen tavallaan, klinikoille voi myös täyttää netissä kaavakkeen jonka perusteella he ottavat yhteyttä. Sain seuraavalle viikolle ajan lääkärille.
Perusterve on mielenkiintoinen termi. Perinnölliset sairaudet, kaksisuuntaiset mielialahäiriöt ja sukupuolitaudit niputettiin samaan nivaskaan, ja päälle lätkäistiin vielä päihteiden käyttö. Minun sanani varassa oli nuo kaksi ensimmäistä, ja ne sivuutettiin aika nopeasti - tuskin kukaan haluaisi piilotella syöpiä tai tarttuvia maksatulehduksia päästäkseen pistämään huonot geenit eteenpäin, kiusana. Sukupuolitaudit testattiin verikokeella ja virtsanäytteellä, päihteistä saikin sitten puhua tarkemmin.
Lahjoittajilta vaaditaan tiukkaa linjaa päihteisiin. Onneksi ei tarvinnut totuutta kaunistella: En käytä huumeita, en tupakoi enkä juurikaan rellestä. "Maltillinen" taisi olla ruutuni nimi. Tupakointia kyseltiin tarkkaan jo puhelimitse, seuraavaksi netin kaavakkeessa, vielä paikan päälläkin varmistivat etten sauhuttele. Kuulemma suuri osa halukkaista lahjoittajista karsiutuu tässä pois. Itsellä ei tupakka ole koskaan löytänyt tietään huulelle roikkumaan - vanhempien ällöttävänhajuinen röyhyttely piti siitä huolen. Joten ekasta seulasta menin lentämällä läpi. Viikkoa myöhemmin myös veri- ja virtsakokeiden tulokset tipahtivat postiluukusta, puhtaina tietenkin.
Nyt onkin enää edessä käynti psykologilla, ja se on ylihuomenna. En ole koskaan aikaisemmin käynyt psykologin juttusilla, ja ainoa kontakti kyseiseen ammattikuntaan on sukuun naitu, hyvin paljon Pekka Routalempeä muistuttava setämies. Mutta eiköhän se ole rento jutteluhetki, samankaltainen kuin tuolla lääkärikäynnillä. Halunnee varmistaa, että ymmärrän antavani jollekin lapselle alun, lapsen joka voi etsiä minut täysi-ikäisenä käsiinsä ja ilmestyä oven taa ilman varoitusta. Kun vielä keksisi sitä ennen, olenko sen kuitenkaan ymmärtänyt.
Elämme jänniä aikoja.
Jos perusymmärrys prosessista on, kannattaa jo soitella tai täyttää netissä kaavake. Itse pidän ihmiskontakteista eniten, joten nappasin saikkupäivänä ("kun kerrankin oli aikaa") puhelimen kouraan ja rimpautin klinikalle. Nainen puhelimen päässä oli aidosti iloinen soitostani, kiitteli jo alusta alkaen. Puhelusta kuulsi läpi tarve: kuten jo ensimmäisessä merkinnässä kirjoitin, lahjoittajia on jatkuvasti vähemmän kuin tarvitsijoita. Itsellä puhelu valaisi enemmän kuin netin selailu, mut jokainen tavallaan, klinikoille voi myös täyttää netissä kaavakkeen jonka perusteella he ottavat yhteyttä. Sain seuraavalle viikolle ajan lääkärille.
Perusterve on mielenkiintoinen termi. Perinnölliset sairaudet, kaksisuuntaiset mielialahäiriöt ja sukupuolitaudit niputettiin samaan nivaskaan, ja päälle lätkäistiin vielä päihteiden käyttö. Minun sanani varassa oli nuo kaksi ensimmäistä, ja ne sivuutettiin aika nopeasti - tuskin kukaan haluaisi piilotella syöpiä tai tarttuvia maksatulehduksia päästäkseen pistämään huonot geenit eteenpäin, kiusana. Sukupuolitaudit testattiin verikokeella ja virtsanäytteellä, päihteistä saikin sitten puhua tarkemmin.
Lahjoittajilta vaaditaan tiukkaa linjaa päihteisiin. Onneksi ei tarvinnut totuutta kaunistella: En käytä huumeita, en tupakoi enkä juurikaan rellestä. "Maltillinen" taisi olla ruutuni nimi. Tupakointia kyseltiin tarkkaan jo puhelimitse, seuraavaksi netin kaavakkeessa, vielä paikan päälläkin varmistivat etten sauhuttele. Kuulemma suuri osa halukkaista lahjoittajista karsiutuu tässä pois. Itsellä ei tupakka ole koskaan löytänyt tietään huulelle roikkumaan - vanhempien ällöttävänhajuinen röyhyttely piti siitä huolen. Joten ekasta seulasta menin lentämällä läpi. Viikkoa myöhemmin myös veri- ja virtsakokeiden tulokset tipahtivat postiluukusta, puhtaina tietenkin.
Nyt onkin enää edessä käynti psykologilla, ja se on ylihuomenna. En ole koskaan aikaisemmin käynyt psykologin juttusilla, ja ainoa kontakti kyseiseen ammattikuntaan on sukuun naitu, hyvin paljon Pekka Routalempeä muistuttava setämies. Mutta eiköhän se ole rento jutteluhetki, samankaltainen kuin tuolla lääkärikäynnillä. Halunnee varmistaa, että ymmärrän antavani jollekin lapselle alun, lapsen joka voi etsiä minut täysi-ikäisenä käsiinsä ja ilmestyä oven taa ilman varoitusta. Kun vielä keksisi sitä ennen, olenko sen kuitenkaan ymmärtänyt.
Elämme jänniä aikoja.
sunnuntai 22. huhtikuuta 2012
Ensiaskeleet
Olen päättänyt lahjoittaa munasolujani lapsettomuudesta kärsiville. Päässä pyörii niin paljon pohdintaa, että pakko pistää vähän ylöskin. Saa muisteltavaa. Ja kenties joku, joka tätä pohtii, saa kannustusta päätöksentekoon.
Lahjoituspohdinnat alkoivat omalla kohdallani jo noin vuosi sitten. Huomasin mainokset asiasta ensi kerran viime vuoden syksyllä, kun Ava-klinikan mainokset ilmestyivät TKL:n busseihin. Vaikka mainos itsessään oli perin laimea ja lässynlässy, asia sen takana ei ole. Tahaton lapsettomuus on todellisuutta Suomessa noin joka kuudennelle pariskunnalle. Lapsia pidetään nykyäänkin luonnollisena jatkumona seurustelun, kihlojen ja hääkellojen jälkeen. Joidenkin kohdalla raskaaksi tuleminen ei kuitenkaan ole helppoa.
Viime vuoden loppupuolella uutisoitiin kovasti siitä, miten Suomessa lapsettomuus on hitaassa, mutta varmassa nousussa. Syitä on useita, mutta syiden ja pohdiskelujen takana on tälläkin hetkellä kymmeniä tuhansia pariskuntia ja itsellisiä naisia, joilla seinä on tullut vastaan ja toivottua lasta ei kuulu.
Itse en ole vielä vakavasti miettinyt omien lasten hankkimista. Olen perinteinen 'akateeminen naikkonen', joka hyppäsi lukiosta yliopistoon opiskelemaan humanistista höpölöpöä ja on vielä kuuden vuoden jälkeenkin samalla tiellä. Valmistuminen on jossain sumean taivaanrannan takana, eikä vielä maisterinpapereidenkaan jälkeen olla aikuisia - ensin pitää kuulemma löytää niitä surullisenkuuluisia oman alan töitä. Niin, ja se kumppani kenties, niitä bebejä varten. Biologinen kelloni ilmoitti uusista päivityksistä pikaisesti viime vuonna, mutta infopaketin toimittamisen jälkeen vaipui taas iloisesti uneen.
Miksi siis en auttaisi nyt, kun itsellä lisääntymissuunnitelmia vielä ei ole, eikä suurempia menojakaan, joiden takia lykätä lahjoitusta? Tai toisaalta, miksi minun pitäisi? Mitä saan tästä? Miksi yleensäkään lähdin mukaan? Sattuuko se, sekoanko hormoneista, tuntuuko 'sadonkorjuun' jälkeen tyhjältä? Mitä sitten, jos joku muksu vajaan kahden vuosikymmenen päästä ilmestyy oveni taakse? Entä jos tiedän raskauden alkaneen lahjoituksellani, mutta ketään ei kuulu? Kaipaanko jotakuta jota en koskaan tunne? Näitä jos pääsisi avaamaan.
Lahjoituspohdinnat alkoivat omalla kohdallani jo noin vuosi sitten. Huomasin mainokset asiasta ensi kerran viime vuoden syksyllä, kun Ava-klinikan mainokset ilmestyivät TKL:n busseihin. Vaikka mainos itsessään oli perin laimea ja lässynlässy, asia sen takana ei ole. Tahaton lapsettomuus on todellisuutta Suomessa noin joka kuudennelle pariskunnalle. Lapsia pidetään nykyäänkin luonnollisena jatkumona seurustelun, kihlojen ja hääkellojen jälkeen. Joidenkin kohdalla raskaaksi tuleminen ei kuitenkaan ole helppoa.
Viime vuoden loppupuolella uutisoitiin kovasti siitä, miten Suomessa lapsettomuus on hitaassa, mutta varmassa nousussa. Syitä on useita, mutta syiden ja pohdiskelujen takana on tälläkin hetkellä kymmeniä tuhansia pariskuntia ja itsellisiä naisia, joilla seinä on tullut vastaan ja toivottua lasta ei kuulu.
Itse en ole vielä vakavasti miettinyt omien lasten hankkimista. Olen perinteinen 'akateeminen naikkonen', joka hyppäsi lukiosta yliopistoon opiskelemaan humanistista höpölöpöä ja on vielä kuuden vuoden jälkeenkin samalla tiellä. Valmistuminen on jossain sumean taivaanrannan takana, eikä vielä maisterinpapereidenkaan jälkeen olla aikuisia - ensin pitää kuulemma löytää niitä surullisenkuuluisia oman alan töitä. Niin, ja se kumppani kenties, niitä bebejä varten. Biologinen kelloni ilmoitti uusista päivityksistä pikaisesti viime vuonna, mutta infopaketin toimittamisen jälkeen vaipui taas iloisesti uneen.
Miksi siis en auttaisi nyt, kun itsellä lisääntymissuunnitelmia vielä ei ole, eikä suurempia menojakaan, joiden takia lykätä lahjoitusta? Tai toisaalta, miksi minun pitäisi? Mitä saan tästä? Miksi yleensäkään lähdin mukaan? Sattuuko se, sekoanko hormoneista, tuntuuko 'sadonkorjuun' jälkeen tyhjältä? Mitä sitten, jos joku muksu vajaan kahden vuosikymmenen päästä ilmestyy oveni taakse? Entä jos tiedän raskauden alkaneen lahjoituksellani, mutta ketään ei kuulu? Kaipaanko jotakuta jota en koskaan tunne? Näitä jos pääsisi avaamaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
